Yhteinen maailmamme
- Auran pakina
- Aura Koivisto
Stellerinmerilehmä löydettiin eristyneeltä Beringinsaarelta vuonna 1741. Ennen kuin 30 vuotta oli kulunut, tämä lempeä jättiläinen oli tapettu sukupuuttoon. Parisataa vuotta myöhemmin amerikkalainen meribiologi Victor Scheffer totesi sen kohtalon olevan ihmiselle yhä tarpeellinen muistutus. Moraalimme mitataan sillä, miten kohtelemme muita lajeja.
”Stellerinmerilehmä on hävinnyt ja maailma on yksinäisempi paikka”, Scheffer kirjoittaa.
Voiko sukupuuttoa enää yksinkertaisemmin ja osuvammin kuvata?
Stellerinmerilehmä ei tietenkään ole menneisyyden yksittäistapaus; nykyään voidaan puhua jo ihmisen aiheuttamasta sukupuuttoaallosta. Elämän monimuotoisuus hupenee pelottavaa vauhtia.
ARKIPÄIVÄN TODELLISUUTTA tämä ei silti oikein kosketa. Vaikka ihmisen vaikutus ulottuu maailman joka kolkkaan ja vaikka muut lajit on ajettu toivottoman ahtaalle, ollaan herkästi syyttämässä milloin mitäkin eläintä sen tekemistä vahingoista. Tuttua myös Suomessa: miten helposti puhkeaakaan valitus siitä, kuinka taas jotakin eläintä on ”liikaa.” Ei myöskään huolehdita kotimaan lajistosta varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Metsätaloustoiminta on ajanut lukuisat lajit ahdinkoon ja uhanalaisia lajeja metsästetään täyttä päätä. Ollaan kummallisen kykenemättömiä näkemään, ettei tällainen toiminta voi johtaa kuin sukupuuttoihin.
Luonnoneläinten lisäksi tuotantoeläimiä kohdellaan niin tylysti ja ymmärtämättömästi, että inhimillisyys alkaa olla kaikkea muuta kuin ihmistä kuvaava sana.
Kaiketi juuri siksi, että tällainen meno voisi jatkua eikä omatunto soimaisi, rajaa ihmisen ja muiden eläinten välillä on iät ajat tiukasti alleviivattu. Julistetaan oman lajimme ainutlaatuisuutta, nähdään syviä ja perusteellisia eroja suhteessa muihin lajeihin: ihminen ei ole eläin ja eläimet ovat ”vain” eläimiä. Jokainen eläinsuojelija on kuullut paheksuvaa motkotusta siitä, kuinka voimavarat pitäisi suunnata vanhusten tai lasten auttamiseen sen sijaan että huolehditaan ”vain” eläinten hyvinvoinnista. Aivan kuin eläinten suojelijat olisivat niitä ihmisiä, jotka suhtautuvat kylmästi oman lajinsa heikompiosaisiin ja vastaavasti eläimistä piittaamattomat osoittaisivat erityistä lähimmäisenrakkautta!
ON SELVÄÄ, ettemme selviä maailmassa yksin. Jos kavennamme liikaa muiden lajien elinmahdollisuuksia, meille itsellemmekin käy huonosti. Luonnosta köyhtynyt maapallo alkaa reistailla niin vakavasti, että yhteiskunnat romahtavat. Oman toimintamme rajoittamiseksi tarvittaisiinkin perusteellinen mullistus siinä, miten käsitämme muut lajit ja niiden tarvitseman elintilan.
Liian usein eläinten välttämättömät tarpeet nähdään toisarvoisina, etenkin jos niistä koituu ihmiselle vaivaa tai ansion menetyksiä. Eläinten huomioon ottaminen ja resurssien jakaminen ei olisi ehkä yhtä vaikeaa, jos eliömaailmasta omaksuttaisiin tietynlainen yhteisöllinen näkemys.
Tutkijoiden tekemät havainnot vaikkapa delfiinien keskinäisestä juttelusta, varislintujen työkalujen käytöstä tai koiran kyvystä tulkita ihmisen puhetta eivät olekaan vain mukavia anekdootteja, vaan myös tärkeitä puheenvuoroja, jotka kertovat miten paljon meissä on samaa. Evoluution myötä on toki kehittynyt eroavaisuuksia ja monimuotoisuutta – mutta kaikilla meillä on yhteiset juuret. Eläimet eivät ole – eivät voi olla – meistä ihmisistä niin kaukana, etteivätkö nekin olisi sekä kykeneviä että oikeutettuja kokemaan elämänsä arvokkaaksi.
Eläinsuojelutyö on usein raskasta, mutta varmasti sitä tekeviä kannustaa tietoisuus työn merkityksestä – eettisistä arvoista, joita tämä ihmisen maailma tarvitsee – sekä kiitollisuus eläimiä kohtaan. Yhteys muun lajin edustajiin, olivatpa ne sitten metsän, navetan tai oman kodin asukkaita, tuo elämäämme valtavan paljon iloa ja hyvää mieltä. Tälle yhteydelle ei ole olemassa mitään korviketta, joten sitä kannattaa puolustaa, hoitaa ja vaalia.
Kommentit