Onni jättää jäljet eteiseen ja sydämeen
- Lukijoiden eläintarinat
- Hanna Kukkonen
Pääkuva: Hanna Kukkonen
Keskimmäinen kuva: Ilse Puumalainen
Alin kuva: Eero Kukkonen
Minun elämässäni on ollut monta koiraa. Kun olin lapsi, meidän perheeseemme kuului lapinkoiraurokset Pekko ja Peski. Molemmat olivat olleet paikalla jo ennen syntymääni, ja heitä kahta saan varmasti kiittää pohjattomalta tuntuvasta rakkaudestani koiria kohtaan. Peski lähti ensimmäisenä sateenkaarisillalle ja Pekko sai jonkin ajan päästä seurakseen schapendoespennun nimeltä Pontus. Olin silloin kahdeksanvuotias ja Pekko oli 12-vuotias, hieman jo kärttyisä vanhus, joka kuitenkin eli kunnioitettavaan 16 vuoden ikään. Pekon kuolema oli musertava kokemus teini-iän kynnyksellä seisoskelevalle tytölle ja se pisti elämän pitkäksi aikaa vähän sekaisin. Pontus toi kuitenkin iloa päiviin siihen asti, kunnes muutin pois kotoa ja vielä sen jälkeenkin. Pontuksen elämä kesti myös pitkään ja lähestulkoon kuurona sekä sokeana se päästettiin pois, kun olin 22-vuotias.
Australianpaimenkoira Seppo saapui häntää heiluttaen 3-vuotiaana kaverilleni. Seppo on aina ollut väritykseltään harmaansävyinen, mutta nyt henkisesti harmaa hännänpääkin heiluu yhä kovaa, vaikka ikää on jo kymmenen paremmalla puolella. Seppo oli joskus minulla paljon hoidossa ja siitä pitivät kaikki. Silloin kun minulla oli jo oma koira ja Seppo tuli hoitoon, rakastui miehenikin siihen kokonaan. Seppo näyttää aina siltä kuin sillä olisi kauniilla naamallaan superleveä hymy ja sen silmissä tuikkii samaan aikaan sekä viisaus että lempeys.
Halusin kuitenkin kirjoittaa Onnista, joka ei ole oma koirani, mutta silti todella tärkeä. Onni tuli ystävälleni 8-vuotiaana marraskuussa. Se on sekarotuinen, jossa on jotakuinkin kultaista noutajaa, laikaa ja huskya, mahdollisesti muitakin tujauksia toisia rotuja. Onni on iso, musta, kuin karhuherra Paddington. Nykyään sillä on harmaantunut naama, vanhan koiran askellus ja vähän ylipainoa. Tullessaan Onni jaksoi toisinaan räyhätä muille uroksille ja pinkoa riistan tai sorsien perään sellaisella vauhdilla, että jos omistajansa oli ajatuksissaan, saattoi hän tulla perässä napa maata kohden. Nyt Onni on jo leppoinen vanha herra, jota ei niin hetkauta ajojahdit tai kukkoilut. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Jouluna 2015 minulla oli muutaman kuukauden kestänyt parisuhde ja kova jännitys miehen perheen kanssa olemisesta. Kaikki olivat niin korkeakoulutettuja, fiksuja ja asiallisia (vähänpä silloin tiesin - kaksi ensimmäistä kohtaa kyllä pitävät paikkansa). Minua jännitti mennä joulunviettoon mieheni vanhempien kotiin ja tuskailin sitä edeltävänä iltana kauan. Onnin omistaja oli joulun töissä, joten hän pyysi, voinko ottaa koiraa hoitoon, jottei se joudu olemaan pitkiä päiviä yksin. Neljäkymmentä kiloa karvaista iloa mukanani painelin miehen vanhempien luo, tuohon koiraan turvaten jännitykseni keskellä, niin kuin olin tehnyt monesti aiemminkin elämäni aikana. Onni heilautteli rennosti häntäänsä ja kävi keräämässä rapsutukset sekä jouluherkut keittiöstä, minä huokaisin helpotuksesta ja jännityksen noustessa pintaan painoin sormenpääni vasten mustaa karvaa. Onni toi rentoutta omaankin olemukseeni. Se oli silloin minun jatkeenani, sai minut tuntemaan oloni enemmän omaksi itsekseni ja paljon paremmaksi. Onni ansaitsi kaikki kinkun ja kalkkunan palat, mitkä se sai keittiön puolelta.
Vuoden päästä syksyllä meille tuli oma koira. Rescue-koira Nini, joka pelkäsi ihmisiä ja joka oli joutunut vaihtamaan taloutta valitettavan usein. Meille se tuli Espoosta, missä perheen lapsi oli tullut allergiseksi. Ninillä on isot korvat ja ilme kuin Harry Potterista tutulla kotitonttu Dobbylla. Luottamuksen saaminen kesti pitkään, vaati kärsivällisyyttä, mitä minusta löytyy vain eläinten kanssa (nykykokemuksen perusteella myös lapseni) ja vaati paljon erilaisia käytännön järjestelyjä. Nyt kolme vuotta myöhemmin on vaikea uskoa, että kyseessä on sama koira, joka silloin kyyhötti kolme päivää makuuhuoneen nurkassa, söi syötettynä vähän ja lähti ulos tunnin työn jälkeen. Saatuamme Ninin luottamuksen, aloimme kutsua muita ihmisiä kylään. Jälleen Onni riensi tueksi ja turvaksi, mutta tällä kertaa puolustamaan Niniä. Nini luotti muihin koiriin ja rakastui Onniin samantien. Onni oli alkuun joka kerta mukana, kun Nini tapasi perheenjäseniä ja kavereita näyttäen esimerkkiä siitä, ettei ole hätää. Onni ei taaskaan tiennyt itse, kuinka ison työn teki, mutta sai onneksi ruhtinaalliset herkkupalkkiot täydellisestä suorituksestaan. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Sellainen on Onni. Onni tekee lumikoiraenkeleitä talvisin, kesäisin se kahlaa vaikka vesilätäkössä, jos järveä ei löydy. Välillä näyttää siltä, että vanhuus tekee Onnille vaivoja ja kepposia, mutta sitten Onni taas riemastuu kirmaamaan metsässä sammalmättäiden yli niin kuin olisi nuori koira. Toivon Onnille vielä ainakin yhtä lumentäyteistä talvea, ennen kuin se muuttuu hankeen muotonsa jättäneeksi enkelikoiraksi. Onni on arjen pelastaja, valopilkku, tassunsa käsivarrelle lempeästi asettava koira, josta voisi sanoa, että se on maailman paras - niin kuin kaikki maailman koirat.
On onni, että elämässä on välillä lainassa oleva Onni.
"Vanhoilla koirilla on hallussaan salaisia asiakirjoja.
Vanhat koirat tietävät tarkoin milloin puut kuolevat,
milloin hullu peukalo painaa nappia.
Vanhat koirat tietävät grammalleen miten paljon ikävää yhteen iltaan mahtuu, ja miksi.
Vanhat koirat osaavat ennustaa jokaisen kyynelen
ja suurinta salaisuuttaan ne varjelevat tarkoin alakuloisessa hännässään:
ne tietävät tarkoin milloin on taas vedenpaisumuksen aika.
Vanhat koirat ovat raivostuttavia.
Vanhat koirat tietävät ihmisten asioista enemmän kuin ihmiset itse.
Eivätkä suostu puhumaan.
Katsovat vain säälivästi."
Tommy Tabermann
************
Onnista tuli enkelikoira 26.9.2019.
Kommentit