Väärinymmärretty sukulainen

Kuvitus: Pinja Heinonen

Kalojen tunteita ja tuntemuksia on ymmärretty väärin vuosikymmenten ajan. Kala on kuitenkin oppivainen, utelias ja jopa leikkisä eläin, ja jokaisella kalalla on omanlaisensa persoona.

Helsinkiläisessä Sea Lifen akvaariokeskuksessa asuva meriahven Mikko sai viime joulukuussa kymmenettuhannet suomalaiset innostumaan kalauutisista. Mikko oli nielaissut vahingossa kalan virikkeellistämiseen tarkoitetun pulloharjan, mikä vaati nopeita toimenpiteitä. Lopulta kala nukutettiin, ja pulloharja saatiin poistettua.

Uutisissa Mikkoa tituleerattiin niin Suomen vihaisimmaksi kuin maan masentuneimmaksikin kalaksi. Hetken aikaa kaikki tuntuivat puhuvan Mikosta.

Sea Life Helsingin intendentti Markus Dernjatin kertoo, etteivät Mikkoa inhimillistävät uutiset tulleet yllätyksenä.

– Aina, kun lisäämme Facebook-sivuille jotain vastaavaa, yleisö innostuu. On toki hienoa, että Mikko voi omalta osaltaan auttaa tuomaan kalojen persoonallisuuksia ison yleisön eteen, mutta olisi vielä hienompaa, jos yleisö innostuisi esimerkiksi meillä asuvista, äärimmäisen uhanalaisista pandakillikaloista, Dernjatin sanoo.

Myös moni akvaariokeskuksen kävijä kiinnostuu mieluummin Mikon kaltaisista, isoista ja sympaattisiksi koetuista eläimistä. Mikon lisäksi tursaat, sähköankerias ja merihevoset nauttivat kestosuosiosta. Samaan aikaan pienikokoiset, vähemmän kiinnostavan oloiset lajit jäävät paljon pienemmälle huomiolle.

– Kaikilla kaloilla on kuitenkin persoona. Jokaisessa niistä asuu omanlaisensa Mikko Meriahven, Dernjatin sanoo. 

Kalalajien valtava kirjo

Tutkijat ovat jo pitkään tienneet saman kuin Dernjatin: jokainen kala on tosiaan oma persoonansa, ja jokainen parvikalakin on yksilö. Kala on kuitenkin monesta syystä väärinymmärretty eläin. Koska kala elää vedessä, tavallaan meidän ihmisten elinpiirin ulkopuolella, meidän on vaikeaa asettua sen asemaan ja ymmärtää sitä eläimenä.

Kaloja on myös pitkään pidetty ilmeettöminä ja tunteettomina. Moni kuvittelee persoonallisen ulkomuodon, tunnistettavien ilmeiden tai erikoisen käytöksen kielivän kalan älykkyydestä, vaikka ulkoisilla seikoilla ei ole kalan älykkyyden tai tuntemusten kanssa mitään tekemistä. Emme luultavasti vain osaa tulkita kalojen ilmeitä.

Kalaa on myös helppo pitää alkukantaisena eläimenä. Kalat olivat toki maapallolla kauan ennen ensimmäisiä nisäkkäitä, joten meidän on ollut helppo kuvitella, että niiden älykkyys ja toiminta olisivat edelleen primitiivisellä tasolla. Tosiasiassa kalojen lajikirjo on valtava, eikä kaikkia kaloja kannattaisi niputtaa samaan, vaikka ne ulkoisesti muistuttaisivatkin toisiaan. Esimerkiksi tonnikala on lähempää sukua ihmiselle kuin haille. Me kaikki, aina nisäkkäistä ja linnuista kaloihin, polveudumme satoja miljoonia vuosia sitten eläneistä yhteisistä esi-isistä.

Nykytutkimusten valossa vaikuttaa siltä, että osa niin nisäkkäiden, lintujen kuin kalojenkin perustunteista – pelko ja kyky kokea kipua – ovat olleet myös yhteisen esi-isämme ominaisuuksia. Ja kuten nykyisillä lintulajeilla ja nisäkkäillä on eri tapoja ymmärtää maailmaa, myös kalojen älykkyydessä ja kognitiivisissa kyvyissä on valtavan suuria eroja. 

Yksi suurimmista yllätyksistä nykytutkijoille on ollut se, että suuri osa luonnonvaraisten kalojen käyttäytymisestä perustuu siihen, mitä kalayksilö on itse elämänsä varrella oppinut. Osa lajeista oppii paitsi omista kokemuksistaan myös toisten kalojen esimerkeistä.

Esimerkiksi koralliriutoilla elävä keltamurisija ruokailee yleensä eri osissa riuttaa kuin missä kalojen turvalliset nukkumapaikat sijaitsevat. Kalojen täytyy tämän takia siirtyä päivän mittaan ruokailupaikoilta nukkumapaikoille ja takaisin. Nuoret, kokemattomat keltamurisijat oppivat reitin uimalla parvessa muiden kalojen mukana, eivät vain seuraamalla näitä.

Kalat ovat muutenkin nopeita oppimaan, ja ne oppivat monet asiat jo kerrasta. Me ihmiset ja muun muassa koirat puolestaan tarvitsemme lukuisia toistoja uuden asian oppimiseen. Nopea oppimiskyky on kaloille elinehto. Monelle luonnossa elävälle kalalle on tärkeää oppia kartoittamaan tietty kulkureitti tai vaaranpaikka yhdellä silmäyksellä.

– Akvaarioissakin elävät kalat oppivat kerrasta varomaan esimerkiksi haavia. Kalan pyydystäminen ensimmäisellä kerralla voi olla vielä jokseenkin helppoa. Toisella kerralla se on jo todella haasteellista, ellei mahdotonta, Sea Lifen Markus Dernjatin kertoo. 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kalaan sattuu siinä missä ihmiseenkin

Yksi yleisimmistä, vuosikymmeniä ellei vuosisatoja vellonut harhaluulo on ollut se, ettei kala tunne kipua. Kalastajan on toki mukavampi ajatella, että kalan sätkiminen johtuu tiedostamattomista reflekseistä, mutta aivo- ja käyttäytymistutkimuksen tulokset ovat jo pitkään osoittaneet toisin.

Kalat välttävät paikkoja, joissa ne ovat kokeneet aiemmin kipua, ja niiden aivojen kemialliset reaktiot kipukokemuksen aikana ovat samantapaisia kuin nisäkkäillä. Esimerkiksi kala, johon on suihkutettu etikkahappoa, pyrkii hankaamaan hapon pois keinolla millä hyvänsä. Jos kalalle on annettu tutkimuksessa esimerkiksi morfiinia, sen kipukäyttäytyminen kuitenkin katoaa.

Kalan kuolema kuivalla maalla kestää jopa pari tuntia. Koska kalastus on suosittu harrastus ja kala suosittu herkku lautasella, kalojen kipuun ja kalojen lopettamistilanteisiin on pakko kiinnittää huomiota. Eläinfilosofi BOLDElisa Aaltolan mukaan olisi tärkeää, että kalat lopetettaisiin mahdollisimman nopeasti. Näin ne kärsisivät vähiten.

– Kalan lopettaminen kivuttomasti on haastavaa. Jonkinlainen piikki tai kova isku aivoihin olisi kenties kalan kannalta paras tapa kuolla. Useimmiten kalat kuolevat kuitenkin hitaasti, tukehtumalla, Aaltola huomauttaa.

Aaltola toivoisi, että kalastukseen ylipäätään kiinnitettäisiin kriittistä huomiota. Itse hän heittäisi virvelit pois ja jättäisi kalat henkiin. 

Kasvatettukin kala kaipaisi virikkeitä

Kasvatettujen kalojen suurimmat hyvinvointiongelmat liittyvät niiden teurastamiseen. Eläinten hyvinvointikeskuksen johtava asiantuntija Satu Raussi kertoo, että esimerkiksi Suomessa kasvatetut kirjolohet tainnutetaan yleisesti veteen lisättävällä hiilidioksidikaasulla.

– Eläinsuojelujärjestöt ovat kritisoineet hiilidioksiditainnutusta ihan syystä. Taintuminen on hidasta ja menetelmä aiheuttaa kaloille pitkittynyttä kärsimystä, hän sanoo.

Raussi huomauttaa, että kalankasvatukseen liittyy muitakin hyvinvointiongelmia, joista puhutaan harvoin.

– Nykyisin kalojen tietoisuudesta ja tuntoisuudesta tiedetään niin paljon, että nämä asiat täytyisi kuitenkin ottaa huomioon. Norjassa on jo kehitetty kasvatettujen lohien hyvinvointia arvioivia mittareita, mutta vastaavat mittaustavat puuttuvat vielä Suomesta.

Raussin mukaan kasvatetutkin kirjolohet ovat suhteellisen pitkäikäisiä, ja ne elävät yleensä pari-kolmevuotiaiksi. Suurin osa lohista kasvatetaan sisämaassa sijaitsevissa poikaslaitoksissa altaissa, joista ne siirretään myöhemmin merelle kasvatuskasseihin kasvamaan. Veden laatu ja kalan elinympäristö ovat hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita.

Poikaskasvattamoissa kalat kasvavat melko virikkeettömässä ympäristössä, jossa kaloja on paljon ja vesi virtaa koko ajan samaan suuntaan.

– Kaloja on varmasti vaikea ajatella yksilöinä, joille voisi tarjota virikkeitä. Niitä pyritään yleensä käsittelemään mahdollisimman vähän, sillä kaikki käsittely stressaa kalaa. Tutkimusten mukaan vaurioita kalan kiduksissa alkaa näkyä, kun kala on yli kymmenen sekunnin ajan poissa vedestä, Raussi huomauttaa. 

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kala on utelias eläin

Kalankasvattamoissa monet toimenpiteet tehdään nukutuksessa, jolloin kalojen käsittely on helpompaa ja nopeampaa. Akvaarioharrastaja saattaa kuitenkin joutua siirtämään kaloja altaasta toiseen useinkin.

Käsittelyn minimoinnin lisäksi akvaarioharrastajan on hyvä muistaa, että kala saattaa liikkua luonnossa todella pitkiä matkoja. Lajityypillistä käyttäytymistä tukevia oloja voi olla mahdotonta toteuttaa kotioloissa.

– Kala on utelias eläin, joka tutkii mielellään elinympäristöään. Se voi turhautua akvaariossa ihan samalla tavalla kuin papukaija häkissä, Elisa Aaltola muistuttaa.

Moni akvaarioharrastaja perehtyy kalojen hoitoon hyvin, mutta kaikkien elämä ei suinkaan ole järin ruusuista.

Esimerkiksi Sea Lifessa elävän Mikko Meriahvenen tarina on valitettavan yleinen esimerkki tästä. Nyt metrinmittainen meriahven saapui Suomeen noin 10 vuotta sitten noin 15 senttimetrin mittaisena. Kala myytiin akvaarioliikkeestä kotiakvaarioon, jossa se kasvoi suuremmaksi ja söi kaikki muut akvaarion kalat. Lopulta liian suureksi akvaarioonsa kasvanut Mikko päätyi Sea Lifeen, jossa akvaarionhoitajat ovat pyrkineet tekemään sen oloista mahdollisimman hyvät.

– Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä meriahven ei sovellu akvaariokalaksi. Sen hoito on vaativaa, eikä aikuiselle kalalle sopivankokoista akvaariota ole helppo löytää, Markus Dernjatin kertoo. 

Kalalle on vaikea luoda suotuisia oloja

Dernjatinin mukaan yksi suurimmista akvaariokalojen hyvinvointiongelmista liittyy siihen, että eläinkaupoissa saa myydä kaloja, joille on käytännössä mahdotonta luoda niille sopivia olosuhteita. Kuten Mikko, moni kasvaa yksinkertaisesti liian suureksi.

Yksi näistä on Sea Lifessa nykyisin asuva imumonni Sirkkaliisa, joka eli 30 vuoden ajan niin pienessä akvaariossa, ettei se mahtunut edes kääntymään.

– Meille tarjotaan lähes viikoittain tällaisia kaloja, emmekä tietenkään voi ottaa kaikkia vastaan. Meidän täytyy voida sitoutua hoitamaan kalaa koko sen elinkaaren ajan, ja tilaa on rajallisesti, Dernjatin kertoo.

Dernjatin uskoo, että osa kalojen kohtaamista ongelmista johtuu siitä, että moni kalalaji on yllättävän sitkeä.

– Ihmisen näkökulmasta katsottuna kala on hiljainen eläin, eikä se valita huonosta olosta. Moni kalalle tärkeä asia on sellainen, että emme pysty sitä helposti edes huomaamaan. Esimerkiksi kirkkaalta näyttävä vesi ei tarkoita, että vesi olisi akvaariokalalle laadultaan hyvää. 

Kalakin leikkii ja juttelee

Vaikka kala vaikuttaa hiljaiselta eläimeltä, totuus voi olla toinen. Me emme havaitse kalan ääniä, sillä ääni taittuu veden pinnasta ja kalojen äänet ovat erittäin matalia.

Ainakin 200 kalalajin on todettu pitävän ääntä, ja äänillä on hyvin erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi Suomessakin esiintyvä kivisimppu nakuttaa ääniä nopeina sarjoina, kun se karkottaa kilpailijaa reviiriltään. Silakat taas tuottavat lyhyempiä päriseviä ääniä, mutta luultavasti eri tarkoitukseen.

Lisäksi kalatkin leikkivät ja pitävät virikkeistä, joskus jopa silittelystä. Siksi Mikko Meriahvenkin päätyi leikkimään pulloharjalla.

Dernjatin virikkeellistää kaloja kuitenkin ensisijaisesti siksi, että ne on tällöin tarvittaessa helpompi saada kiinni.

– Virikkeellistämisellä ei ole (Sea Lifessa) viihdearvoa, vaan sillä on aina jokin tarkoitus. Erilaiset harjat sopivat hyvin rapsutteluvälineeksi, mutta jotkin kalat pitävät ihan vain perinteisestä silittelystä. Yksi epolettihaimme oppi kerrasta pitämään silittämisestä. Se tuli aina altaan pintaan odottamaan silittämistä, kun tuttu hoitaja tuli näköpiiriin. Silittäessä hain pinnasta irtosi pieniä suomuja, jotka olivat jo valmiiksi irtoamassa. Ehkä silitys tuntui haista myös hyvin mukavalta, hän kertoo.

Ja koska kalat ovat yksilöitä, kaikki eivät pidä silittämisestä. Kalaa voi virikkeellistää esimerkiksi vaihtelemalla ruoka-aikoja ja hankkimalla sille sopivaa seuraa.

– Kotiakvaariossa seuran kanssa täytyy kuitenkin olla todella tarkkana. Väärin valittu laji voi johtaa todella huonoihin lopputuloksiin, kuten Mikon kanssa oli käynyt.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin? -kirjaa sekä Jonathan Balcomben What a Fish Knows -kirjaa.

Kommentit

Luetuimmat julkaisut