Samanlaisia ja erilaisia

Kuva: Risto Sauso

Tänä päivänä eläinten tunne-elämästä voi jo tehdä tieteellistä tutkimusta. Aiemmin aiheen kanssa oli oltava varovainen: tutkijaa syytettiin herkästi eläinten ”inhimillistämisestä”, ja sen myötä hän menetti uskottavuutensa.

Lemmikkien omistajat ovat olleet näistä murheista vapaita. Kun eläimestä tulee perheenjäsen, sen tunne-elämää ei kyseenalaisteta. Etenkin jos kyse on sosiaalisesta lajista, kyky ilmaista tunteita ja toisaalta ymmärtää toisen tunteita on hyödyllinen taito. Eihän porukassa elämisestä olisi etua, jos olisimme sokeita ja kuuroja toistemme mielialoille.

Silti on myönnettävä, että joskus me lemmikkien pitäjät innostumme liikaa. Kun Kalle-koira tai Helmi-kissa tuntuu niin kovin läheiseltä, unohtuu, että se on toisen lajin edustaja, jolla on lajilleen ominaisia tapoja ja toimintoja. Ihmiselle tärkeät asiat eivät koiraa tai kissaa välttämättä hetkauta. Myös niiden aistit ja aistien myötä kokemus ympäristöstä ovat hieman erilaisia.

Onko lemmikin ihmistämisestä sitten haittaa? Ei välttämättä. En usko, että koirani kärsivät, kun jaarittelen niille asioita, joista ne eivät puutteellisen suomen kielen taitonsa vuoksi ymmärrä hölkäsen pöläystä. Ainakaan niin kauan kun en vaadi niitä ymmärtämään puheitani. Ongelmia tulee, jos edellytän koiriltani ihmismäistä kielitaitoa ja sen mukaista käytöstä.  

Yksi yleisimmistä väärinkäsityksistä liittyy koiran tai kissan pissaamisiin. Kun tekeillä on jotakin poikkeavaa – esimerkiksi taloon tulee uusi perheenjäsen tai omistaja on reissussa – alkaa aiemmin sisäsiisti lemmikki yhtäkkiä suihkia seinille ja sohvan kulmiin. Tällöin pissailusta puhutaan mielenosoituksena, protestina tai jopa kostona.

Kissa ja koira elävät kuitenkin hajuaistimusten maailmassa aivan eri tavoin kuin me ihmiset. Niille minkään sortin peräpään jätökset eivät ole vastenmielisiä, vaan niiden avulla harjoitetaan viestintää. Kun kotona tilanne on koiran tai kissan mielestä hämmentävä, se katsoo parhaaksi vahvistaa omaa olemisen oikeuttaan jättämällä tuoksuviestejä itsestään. Koska me ihmiset emme merkitse reviiriämme pissoilla ja kakoillamme, emme oikein jaksa muistaa tätä.

Voi toki ajatella, että koska sisälle pissiminen on merkkailua, se on eräänlaista uhoamista, siis mielenosoitusta. Eläin ei kuitenkaan ymmärrä, että sen jätökset ovat meistä ihmisistä epämiellyttäviä. Kiusantekoa sisälle pissiminen ei siis missään nimessä ole, ja ”uhonkin” taustalla on todennäköisesti vain epävarmuuden ja hämmennyksen tunteita. Kun asian ajattelee näin, ei sotkujen siivoaminen enää niin kiukuta – ja ennen kaikkea ongelmalle on helpompi etsiä syytä ja ratkaisua. Jos pissailu johtuu eläimen stressistä, omistajan ärtymys ei sitä ainakaan helpota. Taustalla voi tietysti olla myös elimellisiä syitä, kuten virtsakivet tai virtsatietulehdus.

Toinen yleinen väärinkäsitys liittyy koiran syyllisyydentuntoihin. Karkuretkeltä palaava koira voi näyttää huonon omantunnon ruumiillistumalta – kuin se tajuaisi tehneensä taas väärin. Se on kuitenkin vain oppinut, että tässä tilanteessa (”palaan reissulta kotiin”) omistaja on äkäinen – eikä ymmärrä, että vikana on itse karkaaminen.

Samanlainen tapaus on koira, joka yksin kotona ollessaan vohkii herkkuja pöydältä tai silppuaa tavaroita – ja omistajan kotiin palatessa matelee nöyrästi, ikään kuin kolttosiaan katuen. Koira on oppinut, että kotiin tuleva emäntä/isäntä on vihainen. Joka kerta se salamannopeasti noteeraa omistajansa synkkenevän hahmon ja alkaa lepyttelyrituaalinsa. Aiemmin syödyt herkut tai silputut tavarat anteeksi pyytelevä koira on jo autuaasti unohtanut.

Väärinkäsitysten vuoksi rankaisut voivatkin olla kehnoja menetelmiä, joita käyttämällä ongelmat eivät koskaan korjaudu. Sen sijaan eläimen ja omistajan suhde kärsii. Yhteiselon sisältö ei saisi olla kuri ja järjestys, vaan ilo ja kiintymys.

eläinten viestintä koira kissa lemmikki perheenjäsen eläinten tunteet tieteellinen tutkimus reviiri auran pakina aura koivisto

Kommentit