Sanojen takana

Sisarentyttäreni Lilli rottansa Nipsun kanssa. Minäkin olen joskus hoitanut häntä – siis Nipsua. Kuva: Risto Sauso

Se vie hänet kävelylle. Näin irvaillaan nykyistä suhtautumista lemmikkieläimiin – siis että koirasta sanotaan hän ja ihmisestä se. Puhekielessä ihminen on kyllä jo iät ajat ollut se, mutta on totta, että yhä useammin eläimestä käytetään persoonapronominia hän. Jokunen vuosi sitten eteläsuomalaisen eläinklinikan henkilökunta puhui koirastani hän-pronominilla, ja mielessäni kävi, annoinko jotenkin hössöttävän vaikutelman.

Entä mitä tuo ajatus kertoo omasta asenteestani? Hän-sanan käyttäjät ovat mielestäni hössöjä, lemmikeille leperteleviä tätejä. Johan kielioppi sanoo, että eläin on se!

Pohjimmiltaan ajattelen toisin. Kielioppimme on väärässä. Vaikka ihminen on itse itselleen tärkein laji, hän on myös kädellinen ja nisäkäs. Ihminen kuuluu eläinkuntaan ja ainakin tässä mielessä hänellä on enemmän yhteistä koiran ja kissan kuin auton ja älypuhelimen kanssa. Siispä myös toisin päin: koiralla ja kissalla on enemmän yhteistä ihmisen kuin auton ja älypuhelimen kanssa. Ei ole järjellisesti perusteltua käyttää elävistä olennoista samaa nimitystä kuin hengettömistä vekottimista.

Toisaalta hän-muodon käyttö jää monilla lemmikkieläimiin, kun luonnoneläimet luokitellaan se-kategoriaan. Kieltämättä kesyrotta on sympaattisempi kuin villi muotonsa, mutta henkilökohtaiset mieltymykset eivät tarjoa kovin selkeitä kielioppisääntöjä. Oikeastaan olisi loogista, jos eläinten lisäksi myös kasvit ja sienet sijoitettaisiin hän-ryhmään. Onhan ero elollisen olennon ja elottoman esineen välillä erittäin perustava.

Elävistä ja elottomista jatkaakseni: hengen riistäminen on toinen asia, jossa kielemme hakee itsellemme edullisia muotoja. Jos ihminen tappaa jonkun muun lajin edustajan, hän teurastaa, metsästää tai kaataa. Tappamisesta ei puhuta. Joitakin aikoja sitten eräs kiistellystä valaanpyynnistä kertova uutinen kiinnitti huomioni tuon ruman sanan tavattoman sinnikkäällä välttelyllä. Pyynnin ohella kirjoitettiin valaiden metsästämisestä ja jopa pyydystämisestä, ikään kuin näitä valtavia merten eläimiä olisi saatu elävänä pyytäviin loukkuihin.

Kaikki maailman kielet eivät erottele ihmisiä ja muita eläimiä, aivan kuten kaikissa kielissä ei erotella sukupuoliakaan. Onko tällä kaikella sitten käytännön merkitystä? Tottahan ihmisen toimintaa ohjaavat monet muutkin asiat kuin sanat. Sanoilla on silti merkitystä. 

Joskus kannattaa miettiä, miksi puhumme niin kuin puhumme. Kannattaa arvioida, kuinka yleisesti käytetyt sanat muovaavat omaa ajattelua. Jotain merkitystä täytyy olla sillä, että hän- ja se-pronomineista näin keskustellaan, tai että eläinten tappamista ilmaisevaa verbiä niin pakonomaisesti vältellään. On vaikea olla ajattelematta, ettei eläinten hyväksikäytölle haettaisi hyväksyntää myös sanojen avulla. Kieli ja mieli solmiutuvat yhteen.

Alanko tästä lähtien kirjoittaa eläimistä hän-pronominilla? En oikein tiedä. Olen koko ikäni käyttänyt muun lajin edustajista se-pronominia, suhtaudun nöyrästi suomen kielioppiin enkä halua esiintyä höpsönä tätinä. Siinä perusteet jatkaa entiseen malliin: tottumus, sääntöihin alistuminen, asiallisuuden tavoittelu. Kuitenkin tuo toinen vaihtoehto perustuisi vain yksinkertaiseen ja johdonmukaiseen jaotteluun elävien olentojen ja esineiden välillä.

auran pakina

Kommentit

Luetuimmat julkaisut